tiistai 18. syyskuuta 2012

Huhuu!!

Terve vaan pitkästä aikaa! Suomeen tulostamme on aivan hurahtamalla kulunut jo kaksi kuukautta ja hieman seinään loppui bloggaaminenkin kaikkien rynnätessä omille tahoilleen. Toisaalta lienee hyväkin, sillä matkassa oli niin paljon sulateltavaa, että koko reissu, siellä tapahtuneet ja siellä koetut asiat ja ennen kaikkea mukaan tarttunut uusi kokemus, tieto ja ajateltava on vielä tähänkin päivään mennessä ollut kovan työstämisen alla, että kun tässä nyt istun miettien mitä kirjoittaisin, joudun pienehköön paniikkiin, sillä en vain osaa päättää mistä aloittaisin.

 Olette saaneet seurata blogimme kautta aika kattavasti paikan päällä Nepalissa sattuneita kohtaamisia, väärinkäsityksiä ja oivalluksia. Seuraavaksi yhteenvedän oman versioni matkasta ja etenkin kaikesta siitä, mitä matkalta mukaan tarttui..

Itselleni koko kaksi vuotta varainkeruuta oli yhtä suurta seikkailua, odotusta jonka avulla jaksoi pakertaa koulussa ja herätä aamulla kahdeksalta kirkkokahvin keittoon. Siispä jännitykseen ehti tottua aika lailla, mutta kyllä sitä lähtöpäivän aamuna mietti, että ei oo tosi, mihin sitä on lusikkansa laittanut!

Matka koitti. Kolme viikkoa unohtumattomia minuutteja, tunteja, päiviä. Joka päivä oli uusi seikkailu, aivan uusi ja erilainen, ja siksi aika hurahtikin aivan siivillä, vaikka kolme viikkoa pitkä aika onkin. Mutta näiden päivien avulla sitä vaan oppi ymmärtämään - tai ehkä lähinnä arvostamaan - omaa elämää käsittämättömällä tavalla enemmän.

Kotiinpaluu koitti. Muistan niin elävästi sen hetken kun astuin Oulunsalon lentokentän ovesta ulos, näin si-ni-sen taivaan, hengitin ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon keuhkot oikeasti täyteen raikasta ilmaa. Kotipihalla makasin nurmikolla pitkään ja vain tujotin. Kukkia, värejä, kuuntelin hiljaisuutta. Join hanavettä, söin. Pyöräilin leveää pyörtietä pitkin puhtaaseen Oulujokeen uimaan, enkä pelännyt, että kukaan sylkee päälleni sen takia, että pukeuduin shortseihin ja toppiin.

Samalla kun Finnairin koneen renkaat koskettivat Suomen maaperää, elämä muuttui yhtäkkiä taas helpoksi. Ei tarvinnut pestä käsiä joka välissä, ei puristaa laukkua valkoisin rystysin kylkeä vasten. Käsittämätöntä! Vielä tänäkin päivänä ja voi että, toivottavasti koko loppuelämän sitä miettii tarkemmin mistä ja miksi, millä perusteella sitä oikein valittaa, vaikka kaikki meillä täällä Suomessa on turvallista, turvattua ja helppoa. Nepalissa suurin shokki oli alussa alituiset sähkökatkokset säännöstelystä johtuen, henkilökohtaisesti mietin oikeasti että miten tämä on mahdollista. Mutta meni kaksi päivää, eikä sähkökatkoksia enää juuri huomannut. Mutta sähkökatkos kyseiseen kaltaisissa köyhissä maissa ei kaikille ole se suurin shokki, sillä suurempia murheita ovat esimerkiksi mitä minä syön tänään, vieläkö voin mennä kouluun, tulenko vaikkapa pahoinpidellyksi niiden asioiden takia joiden takana seison, ajaako auto päältäni vielä toisen kerran, että varmasti kuolen, jotta minusta olisi vähemmän haittaa?

Voisin verrata reissua seinään, johon törmään ja törmäyksen jälkeen jotain on muuttunut. Arvot kuten ympäristöystävällisyys, asenteet esimerkiksi koulutukseen, asiat joiden takana seison esimerkiksi yhteisöllisyys tai joiden taakse asetuin kuten lähetys- ja kehitysyhteistö, ne kaikki vahvistuivat kertaheitolla. Myös lähetystyön ja kristinuskon merkitykset kirkastuivat. Ei sitä tule ajatelleeksi miten paljon kristillinen arvomaailma, että miten meille iskostuu kristinuskon kautta jo pienenä, että jokainen on tärkeä ja ainutlaatuinen ja että jokainen tulee ottaa huomioon, kasvattavat meitä pienestä asti ja seuraavat meitä koko loppuelämän, että meillä on mahdollisuus ottaa vastaan rakastava Jumala, jonka katseen pehmeys ei riipu siitä, mitä teemme. Kun hindukulttuurissa syntyy huono-osaiseksi, sen on ansainnut, eikä asemaa voi täten parantaa.

Myös lähetystyöstä hioutui itselleni myös aivan uusi kuva. Se ei ole vain ja ainoastaan Raamattu kädessä kulkemista, vaan opettamista, auttamista, tukemista, uuden elämän antamista, taustasta välittämättä. Meillä on ruokaa, katto pään päällä, elämme huippuolosuhteissa kaikin puolin ja juuri siksi meidän pitäisi kääntää katseemme maihin, jossa asiat eivät ole näin. Lakata valittamasta ja kadehtimasta perisuomalaiseen tapaan, olla kiitollinen kaikesta mitä meillä on ja edes yrittää antaa jotain ihmisille, joilla asiat eivät ole yhtä hyvin.

Kaiken tämän painavan asian lisäksi yhtä arvokkaita matkamuistoja olivat niin paikalliset käsityöt ja perinneherkut, mutta myös jokin, joka oli henkilökohtaisesti mielestäni matkan paras asiat. Ystävyyssuhteet, joita loimme ja kaikki ihmiset, joita tapasimme. Kolmessa viikossa kerkeää tutustumaan ihmisiin hyvin ja siksi ikävä etenkin Nepalissa tapaamiamme ihmisiä, kaikkia heitä, kohtaan on suuri. He juuri tekivät matkastamme matkustamisen arvoisen. Ei kulu päivääkään, ettenkö ajattelisi heitä.

Tämän ajoittain hyvinkin sekavan selostuksen päätän nyt tähän sillä muuten jatkaisin varmaan helpostikin loppuyön yhteen menoon. Suosittelen kaikkia tutustumaan asioihin eri kanteilta, tutustumaan maailmaan, ja siellä tapahtuviin asioihin ja etenkin vaikeisiin sellaisiin. Silmien avaaminen antaa yllättävän paljon.

-Kaisa

PS. Kysykää, sillä meitä on kolmetoista vastaajaa, joilla kaikille on varmasti omanlainen käsityksensä kaikesta siitä, mitä Himalajan juurella koimme!

 Näkymä Swayambhunathista
 Näkymä armonkodin katolta
 Kengät jätetään oven ulkopuolelle
 Pokharassa
 Meidät kutsuttiin syömään
 Miljoonakaupunki Kathmandu kello 22
Jossain välillä KTM-Pokhara
Buddhalaisia rukouslippuja